Kerron teille pienestä ullakosta, joka sijaitsee maalla, itärajan lähettyvillä enoni talossa. Vinni (niin kuin meillä ullakkoa kutsutaan) oli aikoinaan pienelle tytölle hurja ja pelottava valtakunta, jossa hallitsivat ullakon vartijat. Tänään vien teidät noiden vartioiden luo tutustumaan yhteen lapsuuteni jännittävimmistä paikoista.

Tulkaahan, aloitetaan.

Olipa kerran pieni ovi.

Näytän teille, mitä sen takaa löytyy. Seuratkaa perässä. Rohkeasti vaan.

Kun olin pieni, kävelin näitä portaita ees taas, lukemattomia kertoja. Ja aina oven raottaminen ja viileään hämyiseen portaikkoon pujahtaminen oli yhtä jännittävää.

Jatketaan matkaa.

Portaat kaartuvat oikealle, ja aina kävellessäni niitä, odotin varuillani, mitä kulman takaa löytyisi. Olinhan kuunnellut veljeni kertomia kauhutarinoita ullakon aaveista ja kuullut oudon vinkunan ja huminan - olihan se vain tuuli? - kaikuvan ullakolla.

Hmm. Ei hirviöitä tällä kertaa. Ainoastaan avoin ovi.

Kas, se johtaa kotoisaan (joskin hieman sotkuiseen, pahoittelut) huoneeseen, jossa aina pienempänä (kuten yhäkin) vietimme yömme vieraillessamme.

Ulkona näyttäisi olevan melko aurinkoista.

Mutta. Nythän matka eksyy aivan sivuraiteille. Lupasin esitellä teille ullakon vartijat. Seuratkaa perässä, katsotaan mitä löytyy kotoisan huoneen takaa.

Näyttäisi rauhaisalta.

Paljon rojua (Ei enää yhtä paljon sen jälkeen, kun isotätini - oikea tehokkuuden perikuva - siivosi osan aarteista (rojusta, miten vaan kukin ajattelee) pois sekoittamasta vinniä). Varsinkin ullakkohuoneen molemmin puolin sijaitsevissa sivuhuoneissa, jotka on erotettu verholla päähuoneesta, vallitsi aiemmin oikein säännöllinen epäjärjestys. Pienenä ajattelin aina aaveiden asustavan piilossa verhojen takana.

Ja nyt!

Saanko esitellä, ullakon vartijat. Jotka roikkuvat tarkkailemassa vinnille eksyneitä vierailijoita ikkunan yllä.

Siinäpä se, matka ullakolle.

On hauska ajatella, miten eri tavalla lapset kokevat asiat. Nykyään ennen niin karmiva ullakko on minulle rauhaisa paikka, jossa on mukava vaikka lueskella kuunnellen sateen ropisevan peltikattoon.

Tarinan kuvat napsin kyläillessäni enoni tykönä muutama viikko sitten. Maalla vieraileminen on aina rentouttavaa, ja kauempanakin asuvia sukulaisia on kiva päästä näkemään. Ehdinpä jopa hetkeksi ukin kanssa kalaan! Tällä kertaa reissusta tarttui lisäksi mukaan parinkymmenen litran mustikkasato muutamana päivänä toteutettujen metsäreissujen tuloksena. Ei paha ollenkaan, näin kaupunkilaiseksi, joka toissa vuonna ei vielä lämmennyt marjojen keräämiselle laisinkaan!

Tämän tähdellisempää asiaa ei tällä kertaa. Katsotaan, josko nyt kirjoittelisin vaikka taas hieman aktiivisemmin, kun kesä alkaa olla loppu, ja osaan ehkä olla hieman enemmän paikallani.

Mukavaa syksyn alkua joka tapauksessa lukijoille!

Nyt päästiin sitten siihen hetkeen, kun meidän luokka neljän vuoden aherruksen jälkeen valmistuu! Pienestä metsäkoulusta lähtee maailmalle joukko valmiita viittomakielentulkkeja, kuka minnekin seikkailemaan elämässä eteenpäin. Aika hienoa! Ja vähän nyh myös!

Koulun loppu on kyllä ollut yhtä myllerrystä viimeisine tehtävineen, kun samalla olen hakenut töitä sekä yrittänyt pitää yllä mukavaa tasapainoa sosiaalisen elämän ja omien hetkien välillä. Huomenna on kevätjuhla ja tällä hetkellä istuskelen kotona miettimässä pieniä käytännön juttuja, kuten kampausta ja valmistujaiskortteja kavereille sekä puuttuvia sukkahousuja. Lisäksi huomasin, että kengät, jotka kuvittelin laittavani jalkaan, ovat hävinneet jonnekin. Heh. Pitänee soveltaa. Ehkäpä joskus opin ajattelemaan tällaisia asioita ajoissa, niin kuin kunnon ihmiset!

Askarteluja

Teimme luokan kanssa kevätjuhlaamme hienon hyväntuulenvideon, jossa kaikki viittoivat enemmän tai vähemmän, ainakin oman viittomanimensä. Taustalla soi Suurlähettiläiden Kun tänään lähden -biisi, ja videossa on kuvia ja videonpätkiä erilaisesta touhusta ja tekemisestä neljän vuoden ajalta sekä otteita biisin sanoituksista luokkalaisten viittomina. Lopuksi viimeisessä videoklipissä seisomme ryhmässä ja vilkuttaen lähdemme kukin kävelemään omiin suuntiimme. Lopputulos on aika kiva lopetus yhteiselle urakalle!

Poppoo tulkkeja

Huomisen jälkeen en vielä tiedä lainkaan, minne polku seuraavaksi vie. Oikeastaan aika mukavaa, vaikka vähän jännittävää onkin. Kummallisten mutkien ja juonenkäänteiden kautta jään ilmeisesti vielä Kuopioon vuodeksi, mutta tekemään mitä ja entäs sen vuoden jälkeen, missä? Saa nähdä!

Paljon varmasti riippuu myös työelämän tilanteesta, mutta vaihtoehtoja ainakin on ihan loputtomiin. Lukion jälkeen olen päättänyt ammattini olevan tulkin lisäksi jo ainakin poliisi, lastentarhanopettaja, palomies, eräopas, hälytyskeskustyöntekijä jne. Ties vaikka muutaman vuoden päästä löytäisin itseni esim. Australiasta tai Afrikasta. Tai sitten jään tänne koto-Kuopioon ja kehittelen jotain kivaa täällä. Elämä on aika mukavan yllätyksellistä toisinaan!

Iltaa vaan!

Tällä kertaa kerron teille vähän viime sunnuntaista. Kaiken muun mukavan huiskeen keskellä päivän kohokohta oli ehdottomasti kokeilla boulderointia. Särkiniemeen avattiin ehkä noin vuosi sitten uusi kiipeilykeskus, Voema, ja siellä käväiseminen on ollut tavoitteena juurikin sen samaisen vuoden ajan. No, nyt kun sain aikaiseksi sinne lähteä, niin ei ehkä tarvitse odottaa seuraavaa kertaa yhtä kauan - oli nimittäin hurjan mukavaa touhua!

Boulderointi tarkoittaa kiipeilyä ilman valjaita lyhyillä seinillä taikka luonnossa kallioilla. Aiemmin olen testannut lukion liikuntatunneilla pariin otteeseen seinäkiipeilyä valjaiden kanssa. Siinä mukava puoli oli se, että reitit olivat pidempiä, mutta siitä huolimatta totesin pitäväni boulderoinnista enemmän. Siinä taas viehättää reittien haasteellisuus: itsellä on vielä tekniikassa (sekä voimassa, heh) kehitettävää, mikäli haluan päästä kokeilemaan vähän vaikeampia reittejä.

 

Siellä mä kipuan!

Kuvan reitissä oli ideana kiivetä käyttäen vihreitä otteita sekä laatikoita. Voemassa reitit on merkattu eri värisin lapuin, joissa kerrotaan, minkä värisiä otteita on lupa käyttää apuna, mihin vaikeusasteeseen reitti kuuluu, ynnä muuta tietoa reitistä. Ylös kiivettyä voi sitten pudottautua paksulle patjalle tai kiivetä takaisin alas.

Haasteiden ja hauskanpidon sekä kipeiden lihasten lisäksi lisäsin reissun saldoon mukaan vielä tavoitteen itselleni: ennen kun muutan pois Kuopiosta (milloin lieneekään, mahdollisesti muutaman kuukauden päästä), haluan onnistua kiipeämään kiipeilykeskuksessa sijaitsevan muodon (=iso mötikkä keskellä salia) päälle. Sinne johtava reitti itsessään on kovinkin helppo, vaikka seinä onkin kalteva. Haasteena olisikin saada vielä kaiken huipuksi vedettyä itsensä sinne ihan muodon päälle asti. Ei vaikuta kovin kummoiselta tempulta, mutta kun ei kerta onnistunut, niin ei. Siispä treenaamaan käsilihaksia ja koittamaan uudestaan!

 

Ongelma:

 

Boulderoinnin jälkeen ehdin käydä pikaisesti syömässä, sekä käväistä kotona opintopiireilemässä ystäväni kanssa ennen kiirehtimistä bussiin ja keskustaan. Iltaan mahtui vielä elokuva sympaattisessa pienessä leffateatterissa, Kuvakukossa, jossa tälläkin kertaa pystyi laskemaan katsojat kahden käden sormilla.

Leffan jälkeen löysimme vielä sunnuntai-illasta auki olevan kahvilan, jonne suuntasimme istuskelemaan ja juomaan iltateetä höpötellen rauhassa sitä sun tätä. Ei hullumpi tapa päättää muutenkin mukava, mutta kiireinen päivä.

Siinä se seisoo. Tuossa ylhäällä. Uusi kaverini, valkea chocobo-otus, jonka sain viimeinkin virkattua valmiiksi!

Jos joku ei ole moisista olennoista kuullut, ovat ne juurikin tuota kuvassa näkyvää lintua muistuttavia ratsuja Final Fantasy -pelisarjasta. Keltaisia tosin useimmiten - minulta vaan ei sattunut kaapin pohjalta sen väristä lankaa löytymään. Mutta söpö siitä tuli valkeanakin.

Ja mikäli jotakuta kiinnostaa, miten tällaisen saa väkerrettyä, <tässä> on linkki käyttämääni englannin kieliseen ohjeeseen. Itse tosin muuntelin ohjetta hieman - lähinnä siksi, etten kerta kaikkiaan osannut tehdä höyheniä ohjeen mukaan, hups.

Koulumatkasillalta

Opinnäytetyön palauttamiseen on enää vajaa viikko, ja vaikka kirjoittaminen alkaakin olla aika hyvin loppusuoralla, tuntuu, etten uskalla ajatellakaan sopivani minkäänlaisia kovin pysyviä menoja ennen palautuspäivää ensi maanantaina. Ei tässä toki hätää ole, ehtii hyvin välillä hengähtääkin. Kuten juuri tällä hetkellä: koomaten ja kirjoitellen blogia. Myös koulumatkat ovat tällä viikolla olleet aikamoisen toimivia irtiottoja opintojen ajattelemisesta.

Havainnollistava pino lähdemateriaalia

Viikon päästä katoavat nämäkin viemästä tilaa pienestä kämpästäni.

 

Ja sitten hyppäys asiasta toiseen: päätin nimittäin tänään purkaa videon!

     

Kävin koulun jälkeen äitini luona, jossa kävimme läpi vanhoja videoita ja DVDitä: mitä säilyttää ja mitä heittää pois tai viedä kirpparille. No, pois heitettävän videokasan myötä tällainen utelias neitokainen toki sai päähänsä pohtia, mitä videon sisällä on! Eikun etsimään kaapista ruuvimeisseli ja aukomaan. Yllä näkyykin tulos: valtavan pitkä pätkä videonauhaa.

Pistää miettimään, miten tekniikka on kehittynyt. Tuollaiseen kasaan kun silloin pystyi nauhottamaan ohjelmia kolmen tunnin edestä. Nykyään peukalon kokoisiin muistitikkuihin mahtuu vaikka sun mitä. Kätevää.