Kerron teille pienestä ullakosta, joka sijaitsee maalla, itärajan lähettyvillä enoni talossa. Vinni (niin kuin meillä ullakkoa kutsutaan) oli aikoinaan pienelle tytölle hurja ja pelottava valtakunta, jossa hallitsivat ullakon vartijat. Tänään vien teidät noiden vartioiden luo tutustumaan yhteen lapsuuteni jännittävimmistä paikoista.

Tulkaahan, aloitetaan.

Olipa kerran pieni ovi.

Näytän teille, mitä sen takaa löytyy. Seuratkaa perässä. Rohkeasti vaan.

Kun olin pieni, kävelin näitä portaita ees taas, lukemattomia kertoja. Ja aina oven raottaminen ja viileään hämyiseen portaikkoon pujahtaminen oli yhtä jännittävää.

Jatketaan matkaa.

Portaat kaartuvat oikealle, ja aina kävellessäni niitä, odotin varuillani, mitä kulman takaa löytyisi. Olinhan kuunnellut veljeni kertomia kauhutarinoita ullakon aaveista ja kuullut oudon vinkunan ja huminan - olihan se vain tuuli? - kaikuvan ullakolla.

Hmm. Ei hirviöitä tällä kertaa. Ainoastaan avoin ovi.

Kas, se johtaa kotoisaan (joskin hieman sotkuiseen, pahoittelut) huoneeseen, jossa aina pienempänä (kuten yhäkin) vietimme yömme vieraillessamme.

Ulkona näyttäisi olevan melko aurinkoista.

Mutta. Nythän matka eksyy aivan sivuraiteille. Lupasin esitellä teille ullakon vartijat. Seuratkaa perässä, katsotaan mitä löytyy kotoisan huoneen takaa.

Näyttäisi rauhaisalta.

Paljon rojua (Ei enää yhtä paljon sen jälkeen, kun isotätini - oikea tehokkuuden perikuva - siivosi osan aarteista (rojusta, miten vaan kukin ajattelee) pois sekoittamasta vinniä). Varsinkin ullakkohuoneen molemmin puolin sijaitsevissa sivuhuoneissa, jotka on erotettu verholla päähuoneesta, vallitsi aiemmin oikein säännöllinen epäjärjestys. Pienenä ajattelin aina aaveiden asustavan piilossa verhojen takana.

Ja nyt!

Saanko esitellä, ullakon vartijat. Jotka roikkuvat tarkkailemassa vinnille eksyneitä vierailijoita ikkunan yllä.

Siinäpä se, matka ullakolle.

On hauska ajatella, miten eri tavalla lapset kokevat asiat. Nykyään ennen niin karmiva ullakko on minulle rauhaisa paikka, jossa on mukava vaikka lueskella kuunnellen sateen ropisevan peltikattoon.

Tarinan kuvat napsin kyläillessäni enoni tykönä muutama viikko sitten. Maalla vieraileminen on aina rentouttavaa, ja kauempanakin asuvia sukulaisia on kiva päästä näkemään. Ehdinpä jopa hetkeksi ukin kanssa kalaan! Tällä kertaa reissusta tarttui lisäksi mukaan parinkymmenen litran mustikkasato muutamana päivänä toteutettujen metsäreissujen tuloksena. Ei paha ollenkaan, näin kaupunkilaiseksi, joka toissa vuonna ei vielä lämmennyt marjojen keräämiselle laisinkaan!

Tämän tähdellisempää asiaa ei tällä kertaa. Katsotaan, josko nyt kirjoittelisin vaikka taas hieman aktiivisemmin, kun kesä alkaa olla loppu, ja osaan ehkä olla hieman enemmän paikallani.

Mukavaa syksyn alkua joka tapauksessa lukijoille!